Martin Scheinin: Valmiuslain ja rajavartiolain muutokset eli kuinka oikeusvaltio meni pesuveden mukana – osa 3: suomalaisen perustuslakivalvonnan alennustila

Tämä ja tekstin kaksi muuta osaa on julkaistu myös perustuslakiblogissa.

Kirjoitussarjan aiemmissa osissa tarkasteltiin eduskunnan kesätauon edellä läpivietyjen valmiuslain ja rajavartiolain muutosten asiasisältöä. Tässä sarjan viimeisessä osassa Martin Scheinin muutosten käsittelyssä pintaan nousseita epäterveitä ilmiöitä suomalaisen oikeusvaltion ja erityisesti perustuslain noudattamisen valvonnan suhteen. Scheinin jäsentää tarkastelun viiden epäterveen kehityslinjan ympärille, olkoonkin että ne osin ovat päällekkäisiä.

(a) Ovatko poikkeusolot oikeusvaltion syöpäkasvain? Kun koronavirusepidemia maaliskuussa 2020 saapui Suomeen, valmiuslain (1552/2011) käyttöönotto tuli yllätyksenä ja jopa järkytyksenä. Lain soveltamisessa haparoitiin pahasti kolmen kuukauden mittaisen soveltamisjakson ajan, mutta vuonna 2020 Lakimies-lehdessä esittämäni yhteenveto (Lakimies 3-4/2020) oli silti myötäsukainen: Suomen kriisilakimalli näytti suojanneen eduskuntakeskeistä päätöksentekojärjestelmää, ja siihen oli rakennettu sisään mekanismi, jolla poikkeusoloista mahdollisimman pian palataan normaalioloihin. Myöhemmät vaiheet antavat kuitenkin aiheen pelätä, että silloinen optimismini oli perusteetonta. Vuonna 2021 valmiuslaki otettiin uudelleen käyttöön oppimatta kokemuksista, ja myös yritys soveltaa perustuslain 23 §:n poikkeusolosäännöstä koki mahalaskun.

Nyt koettu valmiuslain kriisiluettelon täydentäminen uudella kriisityypillä ja hankkeen pikainen läpivienti kiireellisessä perustuslainsäätämisjärjestyksessä viittaavat siihen, että hätätilavaltuudet sittenkin ovat syöpäkasvain oikeusvaltiossa. Sen sijaan että valmiuslaki olisi onnistunut kesyttämään kriisivaltuudet harmittomiksi, kokemus sen käyttöönotosta keväällä 2020 ja uudelleen keväällä 2021 oli normaalistanut kriisiolot, ja nyt helppoa ratkaisua Venäjän hyökkäyssodan ja Suomen NATO-jäsenyyshakemuksen takia muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen haettiin valmiuslain mukaisten kriisiolojen radikaalin laventamisen kautta. Käsittelin teemaa tämän kirjoituksen 1. osassa, joten nyt riittää yhteenveto: valmiuslain soveltaminen ja pikamuutos 5/6 eduskuntaenemmistöllä on rapauttanut perustuslain ja oikeusvaltion. Voi jopa sanoa, että vanhan perustuslain poikkeuslakikeskeiseen kehikkoon perustettu valmiuslaki on nyt Suomen todellinen perustuslaki. Tämä kehityslinja on oikeusvaltion kannalta epäterve. Mitään rajaa ei ole asetettu sille, kuinka tyhjäksi virallinen Suomen Perustuslaki voidaan kovertaa valmiuslain konsensusmuutoksilla.

Tähän epäterveeseen ilmiöön on tarjolla ratkaisu: valmiuslain kokonaisuudistus sen saattamiseksi sopusointuun perustuslain 23 §:n kanssa ja poikkeuslakina säädetyn nykyisen valmiuslain kumoaminen. On syytä muistaa, että nykyisen valmiuslain on  arvioitu olevan  monin tavoin perustuslain perusratkaisujen vastainen.

(b) Paluu presidenttikeskeiseen hallitsemistapaan. Valmiuslain muutos ja Suomen päätös hakea NATOn jäsenyyttä ovat nostaneet pintaan myös toisen epäterveen ilmiön: Urho Kekkosen valtakauden päättymisestä 40 vuoden ajan jatkunut kehitys presidenttikeskeisen hallitsemistavan korvaamiseksi parlamentaarisella päätöksentekojärjestelmällä ei ehkä olekaan pysyvä muutos, vaan perustuslakiin on jäänyt säännöksiä tai aukkoja, joihin presidialismin paluu saattaa tukeutua, erityisesti kriisioloissa. Perustuslain 93.1 §:n mukaan Suomen ”ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, kun taas sodasta ja rauhasta ”presidentti päättää eduskunnan suostumuksella”. Presidentin päätöksentekomenettelyä koskevaan 58 §:ään on rakennettu paitsi kummallinen pyöröovi valtioneuvoston ja presidentin erimielisyystilanteisiin (2 momentti), myös erityisesti kriisioloissa merkityksellisiä säännöksiä presidentin päätöksenteosta valtioneuvoston ulkopuolella: sotilaskäskyasiat (5 momentti) ja sotilaallista kriisinhallintaa koskevan päätöksentekomenettelyn dekonstitutionalistointi (6 momentti).

On viitteitä siitä, että presidentti Sauli Niinistöllä (ex-kok) oli merkittävä osuus, kun pääministeri Sanna Marin (sd) ja poliittiset puolueet ottivat toimintalinjaksi reagoida Venäjän taholta tulevaan hybridiuhkaan valmiuslakia muuttamalla (ks. 1. osa) ja maksaen lunnaina perussuomalaisille ”rajat kiinni” -pykälän rajavartiolakiin (ks. 2. osa). Jos näin oli, presidentti valmiuslain pikamuutosta ehdottaessaan tosiasiallisesti käytti merkittävää sisäpoliittista valtaa, jolla avaimet annettiin oikeisto-opposition käsiin ja samalla parlamentaarisen enemmistöhallituksen vastuuministerit (oikeusministeri ja sisäministeri) joutuivat statistin asemaan. Tämä ei ole vuoden 1999 perustuslain parlamentaarisen hengen mukaista.

Perustuslain 58 ja 93 § tulee ottaa uudelleen arvioitaviksi, jotta rauhallisina aikoina pysyväksi uskottu siirtymä parlamentaariseen päätöksentekoon koskisi myös todellisia tai ennakoituja kriisioloja.

Tätä muutosta odottaessa on syytä ottaa kirjaimellisesti perustuslain 93.3 §:n säännös, jonka mukaan ulkopoliittisesti merkittävien kannanottojen ilmoittamisesta muille valtioille ja kansainvälisille järjestöille vastaa ulkoministeri. Vastaava vanhan perustuslain säännös muodosti Kekkosen valtakaudella parlamentaarisen katteen ja parlamentaarisen hallitsemistavan takeen, kun presidentti ei voinut hoitaa ulkopolitiikkaa ilman ulkoministerin myötävaikutusta. Silloin säännöstä kierrettiin hyväksymällä käytäntö, jossa Kekkonen valitsi mieleisensä ulkoministerin. Tuohon käytäntöön ei ole paluuta, mutta kaikkien valtioneuvoston jäsenten ja kaikkien ulkoministeriön virkamiesten tulisi pitää kirkkaana, että presidentti ”johtaa” ulkopolitiikkaa vain ulkoministerin kautta, ulkoministerin myötävaikutuksella ja ulkoministerin nauttiman parlamentaarisen luottamuksen ehdoilla.

(c) Perustuslakivaliokunnan epäterve politisoituminen ja sen tekopyhä kieltäminen. Eduskunnan perustuslakivaliokunta edustaa liki ainutlaatuista parlamenttikeskeistä lakien perustuslainmukaisuuden valvonnan mallia, jossa abstrakti tulkintavalta on kansan valitsemilla kansanedustajilla, joista koostuva erityinen valiokunta kuulee hallituksen ja eduskunnan ulkopuolisia, useimmiten akateemisia asiantuntijoita valvoessaan säädettävien lakien sopusointua perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa (perustuslain 74 §). Mikään ratkaisu ei ole täydellinen, mutta suomalainen malli on vuosikymmenten mittaan osoittanut voimansa, kun perustuslakivaliokunta on kyennyt astumaan päivänpolitiikan ulkopuolelle ja hakemaan kestävämpää legitimiteettiä jäsentensä ja perustelujensa oikeusvaltiollisen integriteetin kautta.

Oman kokemukseni perusteella arvioin, että järjestelmään syntyi vahvoja jännitteitä vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen kautta: monet valiokunnan kuulemista asiantuntijoista olivat vasemmistotaustaisia, tai miellettiin sellaisiksi, ja halusivat ottaa todesta sen lupauksen, mikä uusilla perustuslainsäännöksillä oli annettu, mukaan lukien TSS-oikeuksien osalta. Valiokunnan puheenjohtajana oli tuolloin ja vuoteen 2011 saakka kokoomuslainen kansanedustaja. Erityisen tärkeä oli Kimmo Sasin pitkä (2003-2011) kausi puheenjohtajana. Sasi oli itse ollut perusoikeuskomitean jäsenenä ja siellä muotoamassa vapausoikeuksien ja TSS-oikeuksien välistä tasapainoa perusoikeusuudistuksessa. Hän kuitenkin otti tavakseen haastaa ja polemisoida kuultujen asiantuntijoiden kantoja, ohjelmanaan perääntyä niistä velvoitteista, joita TSS-oikeuksien ja ulkomaalaisten oikeuksien ottaminen perustuslakiin tarkoitti.

Nuo jännitteet ovat tulleet uudella tavalla pintaan kuluvalla vaalikaudella (2019-2023). Puheenjohtajana on toiminut sosialidemokraatti (valtaosan ajasta Johanna Niemelä-Ojala), mutta varapuheenjohtaja Antti Häkkänen (kok) ja jäsenet Heikki Vestman (kok) ja Wille Rydman (silloin kok) ovat omaksuneet tehokkaan ja strategisen (tässä tarkoittaen diskursiivisen vastakohtaa) suhtautumisen valiokunnan toimintaan ja asemaan. Minulla ei ole sisäpiiritietoa, mutta väitän heidän toimintalinjaansa perustuslakivaliokunnan tarkoitukselliseksi mutta tekopyhästi kielletyksi politisoimiseksi. Strategia tukeutuu osin verkottumiseen valittujen politiikan toimittajien kanssa, osin – pahoittelen – puheenjohtajan heikkouteen. Oppositiopuolueeseen kuuluvat strategit ovat onnistuneet tekemään valiokunnan konsensuksesta normin, jolle asia-argumentit on alistettu. Heidän oma ennakkokantansa asettaa ehdot yksimieliselle lausunnolle tai mietinnölle, heidän ylitseen ei kävellä menettelytapa-asioissa, ja jonkin toisen puoleen edustajien yhteinen eriävä mielipide tai vastalause leimataan tuttujen toimittajien toimesta heti politikoinniksi, joka muka ei sopisi tuomarin hattua kantaville perustuslakivaliokunnan jäsenille. Ulkoministeri Pekka Haavistoa (vihr) pidettiin vuosi löysässä hirressä, kun Rydman & kumppanit halusivat kuulla yhä uusia asiantuntijoita siinä toivossa, että joku heistä katsoisi ministerin syytekynnyksen ylittyneen, kun Haavisto oli pyytänyt valmistelemaan uppiniskaisen virkamiehen siirtämistä toisiin tehtäviin. Kokoomuslaisten sanelemilla reunaehdoilla asiassa lopulta annettu vapauttava mietintö on paketoitu Haaviston oikeudelliselta arvostelulta näyttäviin sanakäänteisiin, joista tutut toimittajat tietenkin ottivat kaiken irti.

Mutta palataanpa valmiuslain ja rajavartiolain muutosten käsittelyyn, joissa kokoomuslaisten jäsenten ehdoilla tapahtunut perustuslakivaliokunnan epäterve politisoituminen ja sen häpeilevä kieltäminen myös näkyvät. Valmiuslain muutoksesta antamassaan lausunnossa  (PeVL 29/2022 vp) perustuslakivaliokunta poikkesi sille perustuslain 74 §:n mukaan kuuluvasta tehtävästä arvioida lakiehdotuksen suhdetta perustuslakiin, sanoen ettei se ”pidä tarpeellisena seikkaperäisesti yksilöidä” miltä osin lakiehdotus oli ristiriidassa perustuslain kanssa, kun se kuitenkin säädettäisiin poikkeuslakina (kohta 36). Valiokunta sivuutti kevyesti niiden ehtojen arvioinnin, joiden vallitessa uuden perustuslain 23 §:n kriteereistä poikkeavan kriisityypin sisällyttäminen valmiuslakiin voi olla perustuslain 73 §:ssä tarkoitetulla tavalla ”rajattu poikkeus” (kohta 40). Molemmat kevyesti ohitetut seikat korostavat valmiuslain muutoksen merkitystä perustuslain 23 §:n dekonstitutionalisointina ja perustuslain ytimeen kajoavana lainsäädäntöhankkeena. Eduskunta hyväksyi tämän kaiken yksimielisesti.

Rajavartiolakia koskeneessa lausunnossa (PeVL 37/2022 vp) perustuslakivaliokunta puolestaan meni tehtävänsä ulkopuolelle, kun se epämääräisin sanakääntein piti ”mahdollisena” hyväksyä tavallisen lain käsittelyjärjestyksessä myös sellainen pykälä, jota ei edes ollut saatettu eduskunnan työjärjestyksessä tarkoitetulla tavalla sen arvioitavaksi mutta joka sen sijaan oli esillä hallituspuolueiden ja opposition välisissä, eduskunnan toimielinten ulkopuolella käydyissä poliittisissa neuvotteluissa (kohta 30). Samalla valiokunta myös lainsäätäjälle sopimattomalla tavalla ennalta puuttui lain soveltajan toimintaan ohjeistaen sitä päinvastaiseen suuntaan kuin perustuslainmukaiseen tai ihmisoikeusmyönteiseen tulkintaan (vrt. perustuslain 22 §):

”Perustuslakivaliokunta katsoo, että lyhytaikainen rajan täyssulku voi erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa olla mahdollinen, mikäli tällaisella ajallisesti vain täysin välttämättömään rajatulla toimenpiteellä voidaan turvata maahantulomenettelyn asianmukaisuus. Perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaan edellä esitetyt seikat on otettava huomioon nyt esitettyä sääntelyä soveltavan viranomaisen päätöksenteossa ja sääntelyn toimeenpanossa.” 

Tällä lausumalla asiallisesti ohitettiin perustuslain 9.4 §:n ehdoton palauttamiskielto ja sen taustalla olevat useiden ihmisoikeussopimusten määräykset, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. pöytäkirjan 4 artiklan joukkokarkotusten kielto sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Perustuslain 74 §:n mukainen perustuslakivaliokunnan lakiehdotusten perustuslain  ja ihmisoikeuksien mukaisuuden valvontatehtävä sivuutettiin, ja sen sijaan valiokunta näytti vihreää valoa viedä tavallisena lakina läpi sellainen eduskuntaryhmien välillä neuvoteltu ratkaisu, joka ei sisältynyt hallituksen esitykseen ja jota ei ollut saatettu sen käsiteltäväksi.

Perustuslakivaliokunnan pöytäkirjasta 22.6.2022 ilmenee, että kohta 30 hyväksyttiin äänestyksellä Vestmanin ja Häkkäsen ehdotuksesta. Median puolella tutut toimittajat silti väänsivät asian niin, että äänestyksessä hävinneet eriävän mielipiteen jättäneet kansanedustajat politikoivat ja poikkesivat jostakin tuntemattomaksi jäävästä normista, joka ilmeisesti sitoisi heidät sellaiseen konsensukseen, joka ei perustu asiantuntijoiden lausuntoihin ja jonka perustuslainmukaisuuden arviointi on äänestäen sivuutettu.

Oma lukunsa on Vestmanin ja Häkkäsen ehdotuksen syntytapa. Sisällöltään se selvästi poikkeaa perustuslakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden perusteltujen lausuntojen sisällöstä. Sen sijaan se muodollisesti tukeutuu yhden asiantuntijan (Janne Salminen) lausunnon yksittäisiin sanavalintoihin, jotka on irrotettu kontekstistaan. Salmisen lausunnossa sanottiin:

”… Tällöin myös hetkellinen rajojen täyssulku voisi olla viimesijaisena keinona mahdollinen. Tähtäimessä ei tällöinkään ole turvapaikkahaun estäminen, vaan se, että hallittu maahantulo voitaisiin poikkeuksellisessa tilanteessa turvata. Tällaisessa maahantulon poikkeuksellisessa tilanteessa valtio voisi hetkellisesti sulkea rajansa ja ohjata väkijoukon muualle odottamaan asioiden käsittelyä… Jos valtio rajat sulkiessaan huolehtii siitä, että ihmisten asiat kuitenkin lopulta käsitellään hallitusti ja heidän yksilölliset tilanteensa huomioon ottaen, ajattelen, että hetkellinen sulkeminen ei vielä olisi palauttamiskiellonkaan kannalta ongelmallista.”

Perustuslakivaliokunnan kuulemilla asiantuntijoilla on akateeminen ja ammatillinen integriteettinsä. Perustuslain 29 ja 74 §:stä seuraa integriteettivaatimus myös perustuslakivaliokunnan jäsenille. Rajalakilausunnon kohta 30 ei ole mikään Lex Salminen vaan Lex Vestman & Häkkänen. Sen kirjoittajat ovat loukanneet kansanedustajaan kohdistuvaa integriteettivaatimusta ja lisäksi pettäneet sen luottamuksen, jota maan parhaat perustuslakiasiantuntijat osoittavat valiokunnalle suostuessaan sen kuultaviksi. Kuten erityisesti Vestmanin puheenvuorot eduskunnan täysistunnossa osoittavat, rajavartiolain 16 §:n muutoksen nimenomaisena tarkoituksena on estää turvapaikan hakeminen Suomen maarajoilla, ”keskittäen” se yhteen rajanylityspaikkaan Helsinki-Vantaan lentokentällä, jonne Venäjältä tulevien turvapaikanhakijoiden olisi mahdoton päästä.

(d) Ryhmäkurin ulottaminen perustuslakivalvontaan. Rajavartiolain täysistuntokäsittelyssä nähtiin vielä suomalaisen perustuslakivalvonnan alennustilasta kertovan näytelmän loppukohtaus. Kun hallintovaliokunta Rikka Purran (ps) johdolla sai 30.6.2022 valmiiksi Lex Vestman & Häkkänen -kaavan mukaan kirjoitetun mietintönsä rajavartiolaista, samana päivänä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) että EU-tuomioistuin (EUTI) antoivat tärkeät ratkaisut Puolaa ja Liettuaa koskeviin asioihin, jotka koskivat näiden maiden ja Valko-Venäjän rajalla ensin pelättyä ja sittemmin toteutunutta joukkomittaista EU-alueelle pyrkimistä saman kaltaisessa tilanteessa, mihin rajavartiolain muutoksella nyt haluttiin Suomessa varautua. EIT:n ratkaisut tapauksissa A.I. and Others v. Poland ja A.B. and Others v. Poland selkeyttivät aiemmassa tapauksessa N.D. and N.T. v. Spain tehtyjä linjauksia ja sisälsivät EIS 3 artiklan (palauttamiskielto) ja 4. pöytäkirjan 4 artiklan loukkausten toteamisen ”rajojen sulkemisen” takia. EUTI puolestaan julkaisi ennakkoratkaisunsa Liettuaa koskevassa asiassa M.A. C‑72/22 PPU todeten sekä EU:n perusoikeuskirjan että sekundaarioikeuden loukkauksen Kun perustuslain 29 § velvoittaa kansanedustajan ”noudattamaan oikeutta ja totuutta”, oli vähintäänkin ymmärrettävää, että rajavartiolakilausunnon kohdasta 30 eriävän mielipiteen jättäneet ja eräät muut kansanedustajat halusivat asian uutta arviointia perustuslakivaliokunnassa eurooppalaisten tuomioistuinten uusien ratkaisujen valossa.

Suuret hallituspuolueet (SDP ja keskusta) reagoivat tilanteeseen ryhmäkurilla, oikeisto-oppositio (kokoomus ja perussuomalaiset) hyökkäämällä epäileviä kansanedustajia ja asiantuntijoita kohtaan ja defensiivisellä ongelman kieltämisellä, tyyliin: ”näissä ratkaisuissa ei mainita sanaa hybridi” (Vestman) tai ”me kyllä tiedämme että EIT hyväksyisi tämän”, koska ”siellä eivät istu idiootit” (Zyskowicz). Medialle ryhmäkurissa ei ollut mitään nähtävää vaan ennemmin epäröiviä kansanedustajia moitittiin jälkijättöisestä politikoinnista. Oikeisto-opposition hyökkäyksistä saatiin kansalle klikkiotsikoita ja muuta sirkushuvia. Ongelman kieltäminen hyväksyttiin ilman yritystä tutkia, mitä uutta eurooppalaiset tuomioistuimet olivat sanoneet rajojen sulkemisesta, ja mikä olisi niiden relevanssi Suomelle. Kun aiemmin oli tekopyhästi korostettu, kuinka jokainen perustuslakivaliokunnan jäsen toimii itsenäisesti kuin riippumaton tuomari, nyt ryhmäkurin ja konsensuksen vaatimus epäröimättä ulotettiin säädettävien lakien perustuslainmukaisuuden valvontaan. Kun tuo ”konsensus” (tosiasiassa äänestyspäätös) oli saavutettu perustuslakivaliokunnassa keskeneräisestä lakiehdotuksesta, nyt oli moitittavaa, jos joku vielä halusi lopullisen tekstin uutta arviointia perustuslakivaliokunnassa.

(e) Vaikenemisen ja vaientamisen kulttuuri. Olen jo edellä nostanut esiin sen tekopyhän vaikenemisen, jonka kautta teeskennellään, ettei perustuslakivaliokunta olisi politisoitunut, ettei valiokunnassa olisi poliittisia ryhmiä ja että kukin jäsen muka toimisi ilman ennakkoasennetta, riippumattoman tuomarin tapaan. Tämän vaikenemisen ilkeä kääntöpuoli on vaientamisen kulttuuri. Todenpuhujat tai muutoin kriittiset äänet halutaan hiljentää. Kun eduskunnan täysistunnossa 4.7.2022 tehtiin ehdotus (klo 14.34 ja 14.42), että EIT:n ja EUTI:n uusien ratkaisujen vuoksi rajavartiolain muutos vielä lähetettäisiin takaisin perustuslakivaliokuntaan, suuret hallituspuolueet reagoivat tilanteeseen ryhmäkurilla ja oikeisto-oppositio henkilöön käyvillä hyökkäyksillä. Perustuslakivaliokunnan pitkäaikainen entinen puheenjohtaja Ben Zyskowicz (kok) päätti puheenvuoronsa:

”… tässä on viime kädessä kyse siitä, säätääkö lait Suomessa Suomen eduskunta vai esimerkiksi Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin” (klo 14.48).

Ei ole yllättävää, että perustuslakivaliokunnan nykyinen puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelä (sd) heti vastasi Zyskowiczille. Yllättävää sen sijaan oli, että hän edustajatoverinsa ojentamisen sijasta jatkoi vaikenemisen ja vaientamisen linjalla, vieläpä nimenomaisesti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana esiintyen:

”Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana yhdyn edustaja Zyskowiczin kuin myös hallintovaliokunnan puheenjohtaja, edustaja Purran edellisiin puheenvuoroihin etenkin näistä aineistoista. Meillä on kaikki tämä aineisto ollut jo perustuslakivaliokunnan käytettävissä, millä tämä asia on ratkaistu jo edellisellä kerralla. Enkä näe mitään, mitä lisäarvoa tämä uusi perustuslakivaliokunnan käytettävä kierros voisi tuoda. Tyhjästä on niin sanotusti paha nyhjästä.” (klo 14.52).

Useilla puheenvuoroillaan Zyskowicz onnistui luomaan asetelman, jossa kyse ei ollut lakiehdotuksen oikeudellisesta uudelleenarvioinnista vaan asetelmasta professori Ojanen vs. perustuslakivaliokunta. Perustuslakivaliokuntaan lähettämisestä äänestettiin, jolloin eduskunnan niukka enemmistö (103 kansanedustajaa) äänesti ehdotuksen nurin. Vain 16 kansanedustajaa äänesti uuden arvioinnin puolesta, kun loput äänestivät joko tyhjää taikka jaloillaan eli olemalla pois äänestyksestä. Yksikään sosialidemokraattien tai keskustan kansanedustaja ei äänestänyt perustuslakivaliokuntaan lähettämisen puolesta tai edes tyhjää vaan epäröijät tyytyivät olemaan ”poissa”. Vihreistä 10 oli poissa, 5 äänesti tyhjää ja 5 perustuslakivaliokuntaan lähettämisen puolesta.   

Kun perustuslakivaliokunnan jäsen Anna Kontula (vas) nousi vielä 7.7.2022 täysistuntosalissa ylös sanoakseen (klo 10.18), että rajavartiolaissa saattoi valiokunnan asiassa antaman lausunnon jälkeen annettujen EIT:n ja EUTI:n ratkaisujen valossa olla ongelma, hänet vaiennettiin. Ensin perustuslakivaliokunnan entinen puheenjohtaja Johannes Koskinen (sd), joka valiokunnan kykyisenä varajäsenenä oli osallistunut valmiuslain ja rajavartiolain käsittelyyn valiokunnassa, antoi ymmärtää perustuslakivaliokunnalla olleen jotakin salatietoa, josta tuli vaieta, mutta joka osoittaisi, ettei mitään ongelmaa ole (klo 10.20). Tämän jälkeen Leena Meri (ps) vihjaili, ettei Kontulan oikea paikka lainkaan olisi Suomen eduskunnassa (klo 10.24).

Vaientaminen kohdistuu myös perustuslakivaliokunnan kuulemiin asiantuntijoihin. Sopivasti kesäkuussa ilmestyi Timo Harjuniemen, Maija Dahlbergin ja Anu Kantolan tutkimushaastatteluihin perustuva artikkeli ‘Sanattomien sopimusten puolustajat: eduskunnan perustuslakivaliokunnan suhde mediajulkisuuteen’. Kirjoitus on luonteeltaan empiirinen, perustuen perustuslakivaliokunnan jäsenten, sihteerien ja asiantuntijoiden haastatteluihin. Se antaa realistisen, suorastaan paljastavan kuvan perustuslakivaliokunnan nykytilasta. Perustuslakivaliokunnan jäsenten autenttisista sitaateista ilmenee, ettei heille riitä, että valiokuntaan kutsuttu asiantuntija pidättyy lausumasta julkisuuteen asiasta, jonka käsittely on kesken perustuslakivaliokunnassa. Tällainen odotus olisi täysin korrekti, ja sitä on käsittääkseni poikkeuksetta noudatettu. Huolestuttavaa on, että perustuslakivaliokunnan jäsenet näyttävät odottavan, että potentiaalinen asiantuntijajoukko yleisesti pitää suunsa kiinni asioissa, jotka saattavat tulla perustuslakivaliokunnan arvioitaviksi, ja että asiantuntijoiden kuuliaisuudesta keskustellaan valiokunnassa, sanktioiden julkiset esiintymiset hyllyttämisellä.

Jäsen 7:

“Me jouduttiin käymään tästä jonkun verran pelisääntökeskusteluita meidän asiantuntijoiden kanssa. Mun nähdäkseni sillä pelisääntökeskustelulla on kyllä ollut sellainen vaikutus, että ne asiantuntijat, joita PeV kuulee, niin ne ei kyllä nyt ole hirveästi ennakollisesti asioita julkisuuteen huudellut tai jos ovat kommentoineet, niin ovat kommentoineet aika varovaisesti. No, sitten on muutama erittäin aktiivinen oikeusoppinut, joka kommentoi asioita hyvinkin aktiivisesti, mutta he ei taas vastaavasti ole kyllä kovinkaan usein perustuslakivaliokunnassa kuultavina.”

Jäsen 1:

“Valiokunta itse päättää, ketä se kuulee. Jos henkilön uskottavuus asiantuntijana on merkittävästi heikentynyt, niin ei sitten kannata kuulla. Tai sitten, jos se käyttäytyy siten, joka ei ole sopivaa sille asiantuntijan roolille, niin se vaikuttaa siihen. On mulla, on näitä tapauksia, joissa se on vaikuttanut.”

Jäsen 14:

“Se on lähtenyt vähän hansikkaasta ja sitä yritettiin vähän niin kuin tilkitä, mutta sitten se lähti ihan, siinä on muutamat henkilöt, jotka laukoo ihan kaiken, jos toimittajat soittaa, eikä edes näin, vaan että oma-aloitteisesti kirjoitettaan blogia ja muuta… Kun tämä perustuu oikeuskulttuuriin viime kädessä ja tällaiseen niin kuin sanattomiin sopimuksiin tämä perustuslakikontrolli järjestelmänä tai asiantuntijainstituutiona, niin just tällaiset toimintatavat nakertaa sitä jossain määrin. Eikä tämä ole avointa keskustelua vastaan oleva kannanotto, vaan pitäisi vähän ymmärtää roolit tarkemmin.”

Siteerattu artikkeli osoittaa, että perustuslakivaliokunnan nykyinen kokoonpano on hiljaisella tai nimenomaisella sopimuksella ylittänyt asiallisesti perustellut rajat ja vaatii kuulemiltaan asiantuntijoilta yleistä vaiteliaisuutta ajankohtaisissa valtiosääntökysymyksissä. Tämä on parlamenttikeskeisen perustuslakivalvonnan irvikuva. Demokraattista legitimiteettiä nauttivan ja kansalaisyhteiskunnan kanssa vuoropuhelua käyvän lakien eduskuntakäsittelyvaiheeseen keskittyvän perustuslain ja ihmisoikeussopimusten noudattamisen valvonnan kulissin taakse perustuslakivaliokunnan nykyinen kokoonpano on luonut teeskentelyn, vaikenemisen ja vaientamisen kulttuurin.

Kahden ensimmäisen epäterveen ilmiön (a ja b) yhteydessä esitin jo näkemykseni ongelman ratkaisusta. Viimeksi käsitellyillä kolmella ilmiöllä (c, d ja e) on suuri yhteinen nimittäjä, jonka suunnasta ratkaisua tulee hakea: nykyisen perustuslakivaliokunnan toimikaudesta on jäljellä 6-8 tosiasiallista toimintakuukautta. Kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen maa tarvitsee perustuslakivaliokunnan sellaisen kokoonpanon, joka kunnioittaa perustuslain 29 §:n mukaista kansanedustajan integriteettiä ja valiokunnalle 74 §:ssä annettua tehtävää “antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin”.

Martin Scheinin,  professori, Oxfordin yliopisto & European University Institute