Tieteellisen artikkelin kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen ihanuus ja kamaluus
Liisa Lähteenmäki
VTT, oikeussosiologian dosentti
Photo by Amador Loureiro on Unsplash
Sieltähän se tuli. Parin kuukauden odottelun jälkeen, sillä tavalla sopivan ajan päästä, että vielä ei ollut tarpeen kysellä päätoimittajalta arvion perään. Ai mikä? No artikkelikäsikirjoituksen hylkäävä päätös tieteellisen lehden päätoimittajalta.
Tällä kertaa ”hylsy” oli siinä mielessä ”palkitseva”, että arvioitsijat olivat selkeästi paneutuneet tekstiini, olivat siis tosiaan lukeneet ja miettineet sen kelpoisuutta, ja antoivat vielä ruhtinaallisesti vinkkejä tekstin kehittämiseen. Eipä muuta kuin lusikka ja näppäimistö kauniisti käteen ja pohtimaan kohta kohdalta, mitkä ehdotetuista muokkauksista, lisäyksistä, poistoista ja kehittelyistä olisi viisasta jatkojalostaa uudeksi, toivottavasti paremmaksi versioksi artikkelista. Ja sitten tietenkin miettimään mikä lehti olisi kontribuutiolleni se oikea julkaisualusta.
Näissä tunnelmissa aloin kirjoittaa tätä blogipostausta, ja etenkin jälkireflektiona vielä Oikeus-lehden 13.4. järjestämään artikkelien julkaisemista käsitelleeseen webinaariimme. Siellä keskustelimme nykyisten päätoimittajien ja viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaaren kanssa juuri siitä, miten artikkelin tie kulkee ehdotuksesta julkaisuksi, miten suhtautua kriittiseen palautteeseen, ja millaisia ongelmia tai korjausta vaativia asioita Oikeus-lehteen tarjotuissa artikkeleissa useimmiten on. Webinaarin osallistujat kyselivät lisäksi julkaisujen merkityksestä vaikkapa väitöskirjan tekijäksi hakeutuessa, tai mikä artikkelin kirjoittamisessa on vuosien harjoittelun myötä muuttunut helpommaksi. Kysyttiin myös siitä, oppiiko murskakritiikin kanssa koskaan elämään. Siihen voin vastata heti ja lyhyesti. Ei opi. Mutta onneksi murskaava kritiikki on vähentynyt, joko sen vuoksi että oma kirjoittaminen on kehittynyt eikä enää tule joka kerta tehtyä samoja aloittelijan virheitä, ja/tai koska arvioitsijoita on koulutettu, ja he osaavat usein nykyään olla rakentavia jopa terävässä kritiikissään (tästä luonnollisesti myös poikkeuksia, katso vaikkapa FB-ryhmä Reviewer 2 Must Be Stopped https://www.facebook.com/groups/71041660468).
Webinaarin piilo-opetussuunnitelmana vaikutti olleen myös se, että hei, myös me kokeneet kirjoittajat saamme kriittistä palautetta, ja myös me joudumme kirjoittamaan tekstejämme uudelleen. Ongelma onkin aloittelevan ja vähän kokemusta omaavan kirjoittajan näkökulmasta se, että tästä prosessista ei juuri puhuta, eikä siitä somessa huudella. Vai koska muistat jonkun postaneen, että hip hei, kolmas hylsy tuli? Ei, me juhlimme ja kuulutamme vain onnistumisia, vaikka tuon onnistumisen takana saattaa olla murskaavaa kritiikkiä tekstin ensimmäisestä versiosta ja ehkä jopa kolme eri versiota eri journaaleihin. Ja koska meitä koko ajan ajetaan (lue: kannustetaan) julkaisemaan erityisesti jufoluokituksen 2–3 lehdissä, joihin pääsy on usein hyvin, hyvin vaikeaa, on näitä kokemuksia tilastollisen päättelyn perusteella oltava huomattavasti enemmän kuin niitä ”Jippii, artikkelini julkaistiin juuri lehdessä xyz!” Olen kuullut, että joissakin kansainvälisissä jufo3-luokan lehdissä hylkäysprosentti saattaa olla jopa 90. Joten laskepa siitä.
Onko sitten ”epäonnistumisista” puhuminen jotenkin noloa? Mitä kertoo tieteellisen kirjoittamisen kulttuurista se, että emme halua myöntää, että usein onnistumisen taustalla on itse asiassa epäonnistuminen? Sitä voi kukin miettiä. Mielestäni hiukan hälyttävää oli erään oikeustieteen professorin kommentti, kun muutama vuosi sitten TIAS (Turku Institute for Advanced Studies) – jossa sain olla post-doc tutkijana 3 vuotta – järjesti tapahtuman otsikolla ”Failure” https://www.utu.fi/en/research/research-collegia/tias/events/failure. Professori kommentoi innostustani tapahtumasta toteamalla, ettei opiskelijoille ja tutkijoille sellaisesta saisi puhua. Itse kuitenkin ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että nimenomaan siitä tiestä onnistumiseen pitäisi puhua entistä enemmän. Niistä sudenkuopista, kompasteluista, niiden yli pääsystä, ratkaisuista, joita ne ovat viitoittaneet. Ja siitä epätoivosta, jonka yli on mahdollista päästä. Tämän tyyppinen puhe ei voi olla kuin vahvistavaa – niin gradun, väitöskirjan kuin tieteellisen artikkelin kanssa kamppailevalle; puhumattakaan niistä, jotka hakevat rahoitusta tutkimukselleen.
